<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suomen lapsilla on subjektiivinen oikeus kunnalliseen päivähoitoon, mutta ehkä pitäisikin seuraavaksi säätää laiksi lapsen subjektiivinen oikeus vanhempiinsa.

 

Vai mitä pitäisi ajatella siitä, miten pieniä lapsia pidetään päivähoidossa varaamassa itselleen paikkaa, vaikka äiti tai isä olisi kotona toisen lapsen kanssa? Entä miksi meillä on luotu järjestelmä, jossa lapsi on järjestelmää varten eikä päinvastoin?

 

Miten olemme päätyneet siihen, että Stakesin projektivastaava pitää tärkeänä lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen tarkoittaen, että sitä annetaan juuri päiväkodissa.

 

Mitähän se sitten on, mitä me vanhemmat teemme pienten lastemme kanssa kotona? Kun vanhemmat hoitavat lasta kotona, sanotaan, että ”äiti on kotona lapsen kanssa”. Tai joskus, että ”äiti hoitaa lasta kotona”. Miksei kaikki lapsen alkuelämän kasvatus ole varhaiskasvatusta? Voiko lasta kasvattaa vain tutkinnon tehnyt maisteri? Me muut vain ”hoidamme lapsia” tai ”olemme heidän kanssaan kotona”.

 

Mitkään muut roolimme elämässä eivät ole tärkeämpiä kuin perheen sisäiset. Työtehtäviimme löytyy varmasti muita hyviä tekijöitä, mutta lapsillemme olemme ainut isä tai ainut äiti. Se on suhde, joka kestää kuolemankin yli.

 

Vain harva katuu kuolinvuoteellaan jonkun työprojektin kohtaloa. Suurimmat katumuksen aiheet löytyvät laiminlyönneistä perheen keskuudessa.

 

Lasten elämää ei voi kelata taaksepäin. He ovat pieniä vain kerran, muutaman ohikiitävän hetken ajan. Niistä hetkistä kannattaa ottaa vaarin.

 

Ulkoministeri Ilkka Kanerva kirjoittaa Salon Seudun Sanomissa, että sinivihreän hallituksen arvot näkyvät sen ohjelmassa. Erääksi näistä arvoista Kanerva listaa sen, että perusopetukseen satsataan kohdentamalla ikäluokkien pienenemisestä aiheutuva säästö opetuksen laadun parantamiseen. Hänen mukaansa tavoitteena on opetusryhmien koon pienentäminen sekä tuki- ja erityisopetuksen vahvistaminen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

On hienoa, että maan hallitus on näin viisaisiin linjauksiin päätynyt. Ongelmaksi jää, ettei näitä linjauksia lainkaan noudateta kunnissa. Ja kunnissahan se perusopetuksen resurssointi oikeasti tapahtuu.

 

Jo vuosia on kunnissa riehunut viikatemies pienten opetusryhmien ja pienten koulujen kimpussa. Perusteena moiselle on nimenomaan mainittu hallituksen linjaukset ja valtionosuusuudistuksen tuomat tulojen leikkaukset, kun valtio on raskaalla kädellä ruiminut niitä kuntia, jotka eivät ole tajunneet suuruuden ekonomian kauneutta.

 

Turha on hallituksen hurskastella linjauksillaan, jollei se samalla antamallaan rahoituksella ohjaa kuntien kättä. Kun kaiken hyvän mittariksi riittää raha, on ohjaus tehtävä perusopetuksen valtionosuusjärjestelmällä. Tai sitten on oikeasti lailla säädettävä rajat opetusryhmien koolle. Kunnissa useimmiten vain pakolla on merkitystä. Tutkimustulokset lasten hyvinvoinnista, oppimistuloksista ja ehkäisevien tukitoimenpiteiden siunauksellisuudesta kaikuvat kuuroille korville, kun taloutta tarkastellaan vain 12 kuukauden pätkissä.

 

Kovasti toivoisin, että lasten vanhemmat nousisivat kapinaan, kiipeäisivät barrikadeille ja nostaisivat suuren äläkän lastensa puolesta. Mutta siihen ei taida jäädä voimia raskaan työpäivän päätteeksi, kun on vielä kotikin hoidettava jotenkuten. Voi tätä väsynyttä väkeä.

Osmo Kontula Henna Meriläinen ovat tehneet Väestöliiton tuoreen tutkimuksen koulujen seksuaalikasvatuksesta. Lehtitietojen mukaan terveystieto uutena oppiaineena on lisännyt seksuaalikasvatukseen käytettyä tuntimäärää. Lisäksi opetusta annetaan nyt entistä nuoremmille yläkoululaisille. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Terveystiedon opettajat mainitsevat seksuaaliopetuksen tärkeimmäksi tavoitteeksi vastuuseen kasvamisen. Vähiten tärkeäksi tavoitteeksi luokiteltiin pidättyvyyden opettamista.

 

On surullista, että koulujen seksuaalikasvatus näyttää edelleen keskittyvät seksuaalisuuden fyysiseen puoleen henkisen ja psyykkisen puolen kustannuksella. Kun opettajat haluavat opettaa vastuuseen, mutta pitävät pidättyvyyttä merkityksettömänä, kertoo se, että vastuun käsite kattaa heidän mielestään vain kehon.

 

Jos seksuaaliset kontaktit luokitellaan vain ruumiintoiminnoiksi, kuten vessassa käyminen, ollaan täysin hakoteillä ja kielletään seksuaalisuuteen liittyvä henkinen ja psyykkinen puoli. Jos kyseessä olisi vain ruumiintoiminto, miksi sitten niin monien avioerojen syy on uskottomuus? Miksi sukupuoliyhteys toisen ihmisen kanssa vaikuttaa niin syvälle ihmisen minuuteen, jos koko touhu on vain kemiaa ja fysiikkaa?

 

Pidättyvyyden merkitys seksuaalikasvatuksessa ei perustu sukupuolitautien tai raskauden ehkäisyyn, vaan nimenomaan sen tosiasian tunnistamiseen, että turvattomassa parisuhteessa sukupuliyhteyden vaikutukset ovat kauaskantoisia silloinkin kun mitään fyysisiä seuraamuksia ei havaita.

 

Korkeatasoinen ja rehellinen seksuaalikasvatus on todella tärkeätä nuorten terveen kehityksen kannalta. Toivon, että Suomessa päästäisiin seksuaalikasvatuksessakin vallitsevasta elämän henkisen ja psyykkisen puolen kieltämisestä ja vähättelystä, joka näkyy niin monella tavalla tuhoisasti nimenomaan nuorten ihmisten elämässä.

Presidentti Tarja Halonen esitti pari viikkoa sitten, että Suomen kouluissa alettaisiin järjestää luovuuslauantaita kerran kuussa. En tiennyt itkeäkö vai nauraa kun uutista luin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ehdotus kuvastaa karmealla tavalla sitä, kuinka todellisuudelle vieraiksi ovat päättäjämme tulleet. Onkohan Halonen aikoinaan viettänyt montakaan tuntia vuorokaudessa lasten tai lapsen kanssa kun kuvittelee, että lapsen luovuus on jotain aikataulutettavaa ja säännösteltävää. Jos niin olisi, voitaisiin joka viikko järjestää joka luokalle luovuustunti. Näin sitten kanavoisimme lapsen koko viikottaisen luovuuden maanantaiaamuun klo 10-11. Kätevää.

 

Todellisuudessa tavallinen suomalainen koulu on viimeisin paikka, jossa kukaan oppilaista riskeeraa maineensa olemalla luova muutoin kuin ehkä uusien kiusaamistapojen keksimisessä. Ilmapiiri kouluissa on edelleen sellainen, että toisille nauraminen ja pilkka ovat arkipäivää ja niitä pidetään osana normaalia kouluelämää. Koulu kasvattaa tehokkaasti tulevaisuuden työpaikkakiusaajia, joiden suuruus perustuu nimenomaan muiden luovuuden ja tekemisen ilon tuhoamiseen.

 

Luovuuttaan lapsi ilmentää vain turvallisessa ilmapiirissä, jossa pilkkaamista ei sallita ja naurunalaiseksi joutumisen pelko ei säätele käyttäytymistä. Tätä ilmapiiriä ei kouluissa voi luoda yhdeksi päiväksi kuukaudessa, vaan sen on oltava todellisuutta koulun jokaisena päivänä alusta loppuun. Valitettavasti tämä on Suomen kouluissa vasta päämääränä, toivottavasti edes siellä.

Tarkistetussa ääntenlaskennassa kävi ilmi, että KD:n listan ero seuraavaan oli vain vaivaiset 57 ääntä! Tulos on hyvä ja osoittaa entistäkin vahvemmin, että omalla listall on mahdollista päästä eduskuntaan myös Varsinais-Suomessa. Tämä lopullisesti todistaa myös sen, että jokaikinen ääni on tärkeä eikä kenelläkään ole varaa jäädä kotiin.

Nyt on jatkettava työtä kuntapuolella ihan niin kuin tähänkin asti mutta suuremmalla mekkalalla. Turussa tietenkin haasteena on se, että kaupungin valtalehti on niin tiukasti kokoomuksen kannattaja, ettei muita ääniä oikein saa kuulumaan. Silti muitakin keinoja on ihmisten kanssa puhua, eikä netti ole niistä huonoimpia.

Me voisimme hiukan äänekkäämmpin pitää niiden puolta, jotka itse eivät puoliaan voi pitää. Kiltteys ei saa tarkoittaa, että myönnytään suurempien edessä, vaikka olisi syytä pysyä kannassaan.