<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suomen lapsilla on subjektiivinen oikeus kunnalliseen päivähoitoon, mutta ehkä pitäisikin seuraavaksi säätää laiksi lapsen subjektiivinen oikeus vanhempiinsa.

 

Vai mitä pitäisi ajatella siitä, miten pieniä lapsia pidetään päivähoidossa varaamassa itselleen paikkaa, vaikka äiti tai isä olisi kotona toisen lapsen kanssa? Entä miksi meillä on luotu järjestelmä, jossa lapsi on järjestelmää varten eikä päinvastoin?

 

Miten olemme päätyneet siihen, että Stakesin projektivastaava pitää tärkeänä lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen tarkoittaen, että sitä annetaan juuri päiväkodissa.

 

Mitähän se sitten on, mitä me vanhemmat teemme pienten lastemme kanssa kotona? Kun vanhemmat hoitavat lasta kotona, sanotaan, että ”äiti on kotona lapsen kanssa”. Tai joskus, että ”äiti hoitaa lasta kotona”. Miksei kaikki lapsen alkuelämän kasvatus ole varhaiskasvatusta? Voiko lasta kasvattaa vain tutkinnon tehnyt maisteri? Me muut vain ”hoidamme lapsia” tai ”olemme heidän kanssaan kotona”.

 

Mitkään muut roolimme elämässä eivät ole tärkeämpiä kuin perheen sisäiset. Työtehtäviimme löytyy varmasti muita hyviä tekijöitä, mutta lapsillemme olemme ainut isä tai ainut äiti. Se on suhde, joka kestää kuolemankin yli.

 

Vain harva katuu kuolinvuoteellaan jonkun työprojektin kohtaloa. Suurimmat katumuksen aiheet löytyvät laiminlyönneistä perheen keskuudessa.

 

Lasten elämää ei voi kelata taaksepäin. He ovat pieniä vain kerran, muutaman ohikiitävän hetken ajan. Niistä hetkistä kannattaa ottaa vaarin.